EXPERTS

Ammatillisesti parhaat onnistumisen kokemukseni olen saanut sellaisista opetus- ja oppimistilanteista, joissa koko ryhmä on innostuneena mukana ja yhteishenki on hyvä. Myös pienten oppilaiden kanssa voi joskus kokea ns. flow-tilan, joka voimaannuttaa aivan uskomattomalla tavalla myös opettajaa! 

Toimin Suomi-koulun opena ja ryhmässäni on kymmenisen innokasta koululaista, jotka ovat iältään 3-5-vuotiaita. Menoa ja meininkiä riittää! Jotta saisin kaikki keskittymään samaan asiaan kerrallaan, tunneilla on pakko pitää vauhti päällä ja tilanteet vaihtelevina. Liian kauan ei saa jäädä junnaamaan tai muuten huomaa oppilaidensa piirtelevän työkirjansa täyteen, kömpivän lattialla tai roikkuvan opettajan kaulassa. Mitä sitten tunneilla voi tehdä? Pieni opetustuokio ja heti perään leikkiä katkaisemaan tylsistymisen. Väliin laulua, vitsejä, satuja, teatteria, hulluttelua. Ja jokaiseen sopivaan väliin "painavaa" asiaa, oppilaan omaan elämään sovellettuna. Vain taivas on rajana mitä koulussa tai päiväkodissa voi suomen kielen tai muiden sisältöjen opetuksen puitteissa tehdä! 

Ja mikä parasta, palaute tunnin onnistumisesta on välitöntä! Jos on kivaa, silmät kimmeltävät innostuksesta ja peppu ei pysy paikallaan jännityksestä. Jos on tylsää, sekin kerrotaan päin naamaa ja kaunistelematta. Tämä rehellisyys ja aitous on parasta tämänikäisten lasten kanssa työskentelyssä!

Tänä syksynä teimme lapsiryhmämme kanssa retken läheiselle maatilalle. Maatilalla on kahvila, siellä järjestetään ratsastuskursseja ja erilaisia tapahtumia. Valmistelimme retkeä etukäteen lasten kanssa, keskustelimme, mitä eläimiä siellä näkisimme, ja piirsimme eläimien kuvia sekä lauloimme teemaan sopivia lauluja. Retkipäivänä lapset olivat aivan innoissaan, ja kävelivät reippaasti parijonossa. Onneksi sää oli aurinkoinen. Maatilalla näimme kanoja, hevosia, koiria ja lampaita, ja erityisesti pienet ponit herättivät lapsissa ihastusta. Niitä sai silitelläkin. Söimme eväät pihalla ja kävelimme takaisin päiväkotiin. Sen jälkeen lepohetki maittoi, mutta retkestä puhuttiin vielä pitkään. Jokainen sai piirtää vielä sen asian, joka jäi parhaiten mieleen retkeltä. Tällaiset retket virkistävät päiväkotirutiineja, lapsia sekä meitä päiväkodin työntekijöitä.

Lastentarhanopettaja, Suomi  

Muistan vieläkin elävästi, kun nuorena lastenhoitajana aloitin päiväkodissa työskentelyn. Miten nautin lasten kanssa touhuamisesta ja leikkimisestä, ja miten lapset nopeasti tottuivat minuun ja tulivat luottavaisesti syliin ja lähelle. Lapsissa tunnereaktiot näkyivät niin selvästi, että se oli välillä hämmentävääkin nuorelle lastenhoitajalle. Minulla ei ollut nuorempia sisaruksia, enkä ollut kovin tottunut lasten hoitoon. Kuitenkin tunsin alan omakseni. Erityisesti minulle on jäänyt mieleen ikävä tilanne, kun istuimme ruokapöydässä pikkuisten kanssa syömässä. Eräs lapsista ei halunnut syödä ruokaa, sanoi sitä pahaksi, ja eräs vanhempi lastenhoitaja oli sitä mieltä, että lapsen kuuluu syödä kaikki, mitä lautasella edessä on eikä ruokaa sanota pahaksi. Lapsi-parka istui pitkään pöydässä, eikä pystynyt syömään ruokaa. Hoitaja itse asiassa pakotti lapsen syömään, sillä seurauksella, että lapselta tuli oksennus. Itse olin niin kokematon vielä tuolloin, etten osannut puuttua tilanteeseen mitenkään. Onneksi tänä päivänä suhtautuminen lasten ruokailuunkin on muuttunut.

Lastenhoitaja, Suomi  

Koulukiusaaminen on nykyäänkin hyvin tuttu ilmiö, ja paljon mediassakin esillä ollut. Näkyykö sille loppua koskaan? Kuka tietää. Toivottavasti tänä tiedon ja tietoisuuden kasvuaikana, ongelmaan pureuduttaisiin kunnolla eikä se jäisi vain puuhasteluksi ja projektia projektin vuoksi -ajatteluksi. Kiusaaminen tuottaa huomattavaa kärsimystä niille jotka sen kohteeksi joutuvat.  
 
Itse olin koulukiusattu, enimmäkseen ala-asteella mutta myös vaihtelevasti yläasteella. Kiusaaminen oli lähinnä syrjimistä, naureskelemista ulkonäölleni, haukkumista, joskus tönimistä tai potkimista. En osaa sanoa miksi olin erilainen. Oliko se se pituus ja iso koko muihin nähden? Vai oliko se ujous, rikas mielikuvitusmaailma, jokin ominaispiirre minussa, joka ärsytti muita? En tiedä. Mutta nykyään sillä ei kuitenkaan ole enää niin suurta merkitystä. Olen edelleen erilainen suhteessa muihin, se on väistämätön tosiasia. Vähitellen olen oppinut näkemään että erilaisuus on arvo ja kaikki läheiseni ovat myös erilaisia. En ole mikään poikkeus heihin nähden. Olen hyvä tällaisena kuin olen. Mutta voi, miten hirveän vaikeaa tuota on ollut uskoa!
 
Työssäni lasten parissa menneisyyteni oli aluksi ongelma (käytönnössä tarkoittaa että en voinut työskennellä lasten parissa vaikka halusin), siis ennen kuin työstin itseäni terapiassa ja ennen kuin pystyin vihdoin laskemaan irti lapsuuden haavoista. Kaikkein vaikeimpia asioita minulle työssä ovat olleet 1) auktoriteetin rooliin asettuminen 2) itseluottamuksen rakentaminen 3) lapsiryhmän naurun kestäminen (koska aluksi tuntui että minulle naurettiin) 4) lasten tarpeiden näkeminen 5) työyhteisössä kritiikin vastaanottaminen ja omien virheiden tunnustaminen. Näiden ongelmien ympäröimänä on käytännössä mahdotonta ohjata lapsiryhmää tai olla kasvatusyhteisön aikuinen jäsen, kuten varmasti jokainen vastaavassa työssä toimiva ymmärtää. Voin sanoa olevani ylpeä itsestäni, että isoilta osin  nuo ongelmat ovat väistyneet ja voin tehdä työtä lasten parissa. Ja väittäisin että kokemukseni ovat tätä nykyä vahvuuksiani joita en mistään hinnasta vaihtaisi pois. Upottavasta suosta tuli henkinen pääoma, tietolaari josta voin ammentaa. 

Lastentarhanopettaja, Suomi

Olen kovasti miettinyt viime aikoina sitä, miten tärkeää olisi, että yhteistyö lasten vanhempien kanssa sujuisi hyvin. Ääripää-vanhemmat korostuvat nykyisessä työssä kovasti, vaikka määrällisesti heitä ei niin paljon olekaan. Ääripäillä tarkoitan vanhempia, jotka ovat välinpitämättömiä lastensa päivän kulusta ja sitten taas toisaalta niitä vanhempia, jotka kyselevät hyvin tarkkaan kaikki pienimmätkin yksityiskohdat, eivätkä luota meidän ammattitaitoon. Suurin osa vanhemmista on tavallisia, mukavia, lastensa hyvinvoinnista kiinnostuneita, joiden kanssa yhteistyö on helppoa. Toinen tärkeä teema nykyään työssäni on monikulttuurisuus. Miten osaan aina suhtautua oikein toisesta kulttuurista tulevaan lapseen ja hänen vanhempiinsa. Lähinnä mietin kommunikaatioon liittyviä ongelmia, että mistä voin olla varma, että vanhemmat ovat ymmärtäneet sen, mitä heille puhun, ja että miten osaan välittää heidän kulttuuriaan kunnioittavaa asennetta.

Lastentarhanopettaja, Suomi

Koulussamme on entistä enemmän vanhempia, jotka ovat hyvin uusavuttomia ja täysin irtaantuneita lapsensa arjesta. Lapsi tulee valkeassa angoramekossa kouluun ja sitä täytyy niin paljon varoa, että ei oikein mitään saa leikkiä tai tehdä. Jokaisesta askartelukerrasta tms. halutaan tieto etukäteen, että tietää varautua sellaisilla vaatteilla, jotka kestävät pesua. En tiedä onko ihan vaan sattumaa, että on useita tällaisia keissejä vai onko lapsen (sotkuinen) todellisuus liian kaukana tuosta...

Lastentarhanopettaja, Suomi

Istutimme perunoita päiväkotimme pikkuiseen puutarhaan. Tuli sadonkorjuun aika. Perunoiden nosto oli kuin aarteen metsästystä lapsille. Jokainen peruna oli himoittu aarre! Jokaista perunaa ihmeteltiin ja ylistettiin. Kun kaikki perunat oli nostettu, laskimme ne yhdessä. 1…2…3… -88! Saimme 88 perunaa! Yksi lapsista tuijotti perunoita ja kysyi: "Mitä? Voiko perunoita tosiaan löytää maasta? Niitä ei tarvitsekaan ostaa?" Lapset lajittelivat perunoita koon mukaan ja tutkailivat niiden eri muotoja. Jotkut perunoista olivat niin pieniä, että piti katsoa tosi tarkasti tunnistaakseen ne perunoiksi.
Sitten perunat punnittiin. Käytimme siihen vanhaa vaakaa, jossa oli punnukset. Siten oli helpompi ymmärtää, mitkä perunoista olivat painavampia, mitkä kevyempiä, ja miten koko ja paino olivat yhteyksissä toisiinsa. Sitten kerroin lapsille tarinan perunakuninkaasta. Käsiteltyämme peruna-teemaa monta päivää niin perusteellisesti, lapset olivat teemasta innoissaan – jopa ne, jotka eivät pitäneet perunoista niin paljon. Peruna-projektin lopuksi teimme maukkaita ranskalaisia perunoita.
Lastentarhanopettaja, Saksa

Päiväkodissamme on käynyt monia eläinvieraita: leppäkerttuja, pieni kissa vieraili silloin töllöin päiväkodin pihassamme, muutama varpunen, muutama kastemato ja paljon hyönteisiä, mehiläisiä ja ampiaisia. Viime viikolla meillä kävi erityinen vieras: pieni koira! Kaikki päiväkodin lapset kerääntyivät koiran ympärille ja olivat hyvin innoissaan. Koira osasi tehdä temppuja! Jokainen lapsi sai tehdä jonkin tempun koiran kanssa: koira hyppäsi jonkun selkään, juoksi jalkojen välistä, antoi tassua, laittoi kolikon lompakkoon, ja se osasi pidellä jopa sateenvarjoa. Lapset olivat todella innoissaan. Myös koiran silittely kuului tietysti ohjelmaan. Jopa pelokkaimmat lapsista uskaltautuivat silittämään varovasti koiran turkkia. Koiran vierailusta ja tempuista puhuttiin pitkään!
Olen toiminut lastenhoitajana päiväkodilla 5 vuotta.
 

Viimeisen puolen vuoden ajan olen hoitanut kahta 2- ja 3-vuotiasta poikaa neljänä päivänä viikossa. Kaikkiaan on mennyt ihan mukavasti, lapset ovat tottuneet minuun ja yhteistyö vanhempien kanssa on toiminut. Mutta silloin tällöin tulee eteen tilanteita, joissa tunnen avuttomuutta, ja yleensä nuo tilanteet liittyvät poikien välisiin riitoihin. Lukas (3 v.) sai syntymäpäivälahjaksi kaivinkoneen, jota hän rakastaa yli kaiken. Jos hän jättää sen silmistään hetkeksi, tapahtuu usein, että Vincent (2v.) nappaa kaivinkoneen itselleen. Jos Lukas huomaa sen, hän yrittää ottaa lelunsa taikaisin veljeltään, jopa lyö tai vetää Vincentiä hiuksista. Siitä seuraa tietysti paljon huutoa, Lukas huutaa, Vincent parkuu, ja molemmat vetävät kaivinkoneesta. Silloin minun pitää puuttua tilanteeseen, mutta miten? Olen yrittänyt suostutella Lukasta leikkimään yhdessä veljensä kanssa lelulla, mutta homma ei toimi. Vincent ei myöskään lopeta veljensä lelujen ottamista, vaikka hän tietääkin, että hänen veljensä tulee siitä todella vihaiseksi. Haluaisin tietää, miten muut kollegat toimivat tällaisissa tilanteissa. Olisiko jollakin hyvää vinkkiä minulle?

Perhepäivähoitaja Saksasta

Nuorempi tyttäremme oli hyvin aamu-uninen. Hän oli todella ärtynyt, kun hänen piti lähteä päiväkotiin aikaisin aamulla. Hän itki ja häntä oli vaikea saada päiväkotiin. Silloin päätin tehdä asialle jotain. Kun herätimme hänet, aloin kertoa hänelle tarinoita. Yleensä kannoin hänet päiväkodille (onneksi asuimme päiväkodin lähellä). Koko matkan kerroin hänelle tarinoita. Ja se auttoi. Ratkaisimme ongelman. Uskon, että tämä on oikea tie. Valitettavasti useimmat meistä vanhemmista ovat niin stressaantuneita ja pelkäämme myöhästyvämme töistä, ettemme ymmärrä, mitä lapsemme tarvitsevat. Kuten serbialainen runoilija Rsumovic sanoo: “Lapsi ei ole aikuisten leikkikalu, lapsi on lapsi, jota sinun tulee rakastaa ja ymmärtää”.

Kun lapsemme olivat päiväkodissa, vietin joka ilta aikaa lasten kanssa – lukien tarinoita, puhuen päivän tapahtumista päiväkodissa. Jatkoimme näitä iltatarinointeja myös kouluikäisten lastemme kanssa – siten kuulin, mitä päivän aikana oli tapahtunut, vaikken ollutkaan paikalla.
Olen onnellinen siitä, että he hyväksyivät tämän iltarutiinin, ja pystymme puhumaan heidän ja minun kokemuksistaan myös nyt, kun he ovat teini-iässä. Tämäkin ikävaihe on meille mukava, eikä meillä ole erityisiä murrosikäisten ongelmia. Tiedän, että aloin rakentaa tätä hyvää suhdetta lapsiini jo päiväkotiaikana.
Knez Alenka, Slovenia